Aikuisten tekstejä

Kahlittu lintu

Syksy puhisee korvissamme
iho vapisee kylmästä.
Siipirikko pieni jäi omassa liitossaan kahlituksi.
Hän käveli pitkin joen rantaa
ajautui eksyneiden joukkoon.
               Ei kirjavaan onnekkaiden kaartiin.
               Ei ohi liihottavien seikkailijoiden.
           
Suuri on siipirikkojen valtakunta.

Missä ovatkaan aidot herkät miehet?
               Kivenkolossa piilossa
sammaleitten juurella hiljaisuuden keskellä.
 
Birgitta Levänaho

Pjotr Vasiljevits kädessään lasillinen bordeauxta
sanoi:
suomalaisugrilaiset kahlatkoot Vjatkajoessa
historian hämärän saavuttaakseen
Vjatkajoessa tai Jeniseissä
se ja sama

ja kävi avaamassa oven tiibetiläiselle kissalleen
joka istui matolle hänen tuolinsa viereen
kehräsi itsensä uneen

Pjotr Vasiljevitsilla oli tiluksia vuorten alaisissa laaksoissa
tallissa hevosia enemmän kuin laskea viitsi
pelloilla ohra lainehti
puintikypsäksi tuleentui

mutta bordeauxta ja sampanjaa oli vaikea hankkia
Jenisein juoksulla

kuitenkin Pjotr Vasiljevitsilla oli tarkka maku
vodka maistui Ivana Kolmas Romanovitsilta
ja musikoilta

niinpä hän antoi valjastaa kaksi silkinmustaa oritta
lähetti miehen matkaan lumisten vuorten yli
sanoi ettei ollut palaamista ilman sovittua saalista

mies ajoi hevoset hiessä yön selkään
palasi aamun koitteessa helmeilevät ruukut reessään

Pjotr Vasiljevits asui vihreässä talossa
kukkulan laella

juuri nyt hän istui tuolissaan
kahden hikkoripuun välissä
sekoitti kupissaan Tiensinin seudun teetä
hyvällä wiskillä höystettynä
nojasi hymyillen päänsä
auringonkultaamaan silkkiin
ja tähysi lumisille vuorille

hänen sisarensa solmumatoilla
asettelivat neilikoita egyptiläisiin ruukkuihin

Pjotr Vasiljevits pyysi tyttöjä
vihreään taloonsa

sisaret leipoivat piirasia päiväkaudet

luutivat lattiat tuorein vihdoin
pirskottivat ruusuvettä sinikukkaisiin silkkiverhoihin

vadilliset kukkuroillaan pöytään kantoivat
naaleipiä ja dzambakakkuja

Pjotr Vasiljevits kutsui tyttöjä taloonsa
kaatoi helmeilevää sampanjaa kristallilaseihin

Viininjumalan siivittämin huulin
Pjotr Vasiljevits ylisti isiensä peltoja ja metsiä
lammaslaumoja ylänköniityillä

vuorten luunkelmeä hämy
valahti ikkunoista pähkinäpuiselle permannolle

mustarastaat aloittivat laulunsa sembramännyissä
ja naiset tekivät lähtöä

eihän toki vielä
ilta on nuori
virittää vasta ensimmäiset sonettinsa mustarastas
sanoi Pjotr Vasiljevits

ja naiset istuivat ruohikolle
kuiskailivat ja nauroivat
soukat sormensa lasia kannatellen
ja nauru oli vesi heidän huulillaan
solisi kivikkorinnettä alas

Mirja Pirhonen

Nimetön

Pikkurilli, nimetön, keskisormi, etusormi, peukalo.
Eeva istuu kumarassa eteisen tuolilla polviinsa nojaten. Vasemmassa nimettömässä kimaltaa kolme kuukautta vanha kultainen sormus, jonka sisäpinnalle on kaiverrettu 12.8.2003 Tuomo.
Pikkurilli, nimetön, keskisormi, etusormi, peukalo. Hokeminen sulkee pois muut ajatukset.
Takki ja kevyet syyssaapikkaat lojuvat lattialla tuolin vieressä. Lähteminen, kaikki toimiminen on vaikeaa. Eeva istuu edelleen samassa asennossa vaaleat hiukset silmillä ja poskipäillä.
Yhtäkkiä, kuin napista painaen hän havahtuu, vetää kengät jalkaansa, nousee ja pujottautuu takkiinsa. Hän lähtee peiliin vilkaisematta, nappaa vain olkalaukun mukaansa. Rappukäytävä kopisee kolmannesta kerroksesta ulos pihalle, jossa lokakuun ilta on jo pimentynyt peittämään puissa ja pensaissa vielä jäljellä olevan ruskan. Kylmä ilma vihloo hengittäessä.

Eeva tunnustelee laukkuaan varmistaen, että kamera on siellä. Jo kolmatta viikkoa sama matka samaan aikaan on ainoa pysyvä asia. Tällä hetkellä se jäsentää Eevan elämää: lähteä ja saapua tiettyyn aikaan tiettyyn paikkaan.
Hän kulkee nopein askelin, hengästyen ja sydän säikkyen. Pari nuorta miestä tulee vastaan. Eeva väistää kauas jalkakäytävän reunaan. Vielä ohitettuaan nuorukaiset, hän vilkaisee heidän peräänsä kuin varmistaakseen selustansa.
Vähän ennen bussipysäkkiä Eeva kaivaa laukusta tiiviisti kasvoille asettuvat ja illan valoja itseensä peilaavat tummat lasit. On tärkeää, ettei häntä tunnisteta. Kello on puoli yhdeksän illalla eikä pysäkillä odottele kuin keski-ikäinen pariskunta. Päättäväisin liikkein Eeva ottaa kameran esille ja kuvaa pysäkillä olijat. Salamavalon leimahtaessa pariskunta kääntyy katsomaan hämmästyneenä, mutta kumpikaan ei sano mitään. Kamera alkaa suristen kelata loppuun kuvattua filmiä Eevan kääntyessä paluumatkalle. Hän ottaa lasit silmiltä ja kiirehtii askeleitaan.

Kotieteiseen päästyään hän nojaa selkänsä suljettuun ulko-oveen ja liukuu uupuneena istumaan lattialle. Kaksikymmentä iltaa, joista jokaisena hän on kuvannut bussipysäkin kello puoli yhdeksän, kaksikymmentä otosta filmirullalla.
Eeva ei itke, hän tahtoo tietää miksi ja kuka. Hän uskoo, että rikollinen palaa aina rikospaikalle ja hän haluaa olla paikalla sitä todistamassa.
Kolme viikkoa on kulunut käsittämättömästä puukotuksesta bussipysäkillä, Tuomon käsittämättömästä kuolemasta.
Kolme viikkoa siitä, kun maailma ja sen turvallisuus romahtivat, elämään tuli sellaista, mikä ei mitenkään sopinut sen tuttuun palapeliin - täysin sopimaton palanen.
Eeva istuu edelleen eteisen lattialla ulkovaatteet yllään: pikkurilli, nimetön, keskisormi, etusormi, peukalo… huomenna kehitän filmin… pikkurilli, nimetön, keskisormi…

Unen häivähdysten ja lukuisten havahtumisien yö on takana. Eeva kiirehtii jo aamusta ulos, liukastelee ensipakkasen huurruttamia katuja valokuvaliikkeeseen, jossa luvataan valmiit kuvat tunnissa.
Hän istuu odottamaan vastapäisessä kahvilassa, tilaa kupin teetä ja juustosämpylän: puolet teestä kylmenee ja yli puolet sämpylästä jää syömättä.
Pikkurilli, nimetön, nimetön…pikkurilli, nimetön, keskisormi, nimetön…

Tunnin kuluttua Eeva rientää kotiin valokuvat laukussaan. Riisumatta takkia hän kumoaa kuvat kuoresta eteisen pöydälle, kaksikymmentä lähes mustaa kuvaa.
Eeva tuijottaa niitä liikahtamatta. Sitten tulee itku. Pikkukameran salama ei jaksanut valaista synkkää lokakuuta. Itku tulee ja jatkuu, muuttaa eteisen lainehtivaksi. Hiljalleen laineet alkavat kantaa, tulee rauhallisempi olo: Tällaisia niiden pitikin olla, näin sen pitikin käydä. Näin on hyvä.
Eeva katsoo uudelleen pöydälle levinneitä tummia kuvia. Yhdestä erottuu kirkas valo kuin suuri tähti. Se on kuin enkeli tai lohdutus tai armo tai toivo tai mikä lie hyvä henki, Tuomon henki. Eeva poimii kuvan ja tutkii sitä pitkään. Hyvin hitaasti pieni hymy hiipii itkuisille kasvoille.
Eeva riisuu takin ja saappaat. Olohuoneessa hän käpertyy sohvalle, painaa valokuvaa rintaansa vasten ja nukahtaa. Ensi kertaa kolmeen viikkoon hän nukahtaa rauhalliseen, levon antavaan uneen.

Sirpa Karppinen

Villen uni

-Ville, pane Aku Ankka pulpettiin, opettaja sanoi tiukasti tunnin alussa.
Ville ei kuullut mitään ja jatkoi lukemista. Hän läpsytti huomaamattaan sormiaan voimakkaasti vastakkain niin kuin hänellä on tapana tehdä innostuessaan tai jännittäessään. Aku oli kiperästi kiipelissä juuri.
-Ville! opettaja karjahti.
Nyt Ville kuuli ja sävähti punaiseksi. Kiusallinen, vaikka kovin tuttu tilanne luokassa 3B.
-Mitä? Ville kysyi hölmistyneenä.
-Aku Ankka pulpettiin, Tiina kuiskasi Villen takana.
Ville viskasi lehden kiireesti pulpettiin. Opettaja Tertun otsarypyt silisivät, mutta hän ei hymyillyt. Oli äidinkielen tunti ja se oli Villen mieluisin oppiaine. Sai kirjoittaa tarinoita itse ja opettaja luki toisinaan hyviä kirjoja ääneen.
Tällä tunnilla Ville kirjoitti pienen tarinan kuplavolkkarista ja sen vaiheista eri omistajilla. Kirjoittaminen oli niin innostavaa, että Ville läpytti sormiaan useamman kerran tarinaa väsätessään.

"Autojuttu"

"Olipa kerran pieni auto. Siinä autossa oli vain kaksi istumapaikkaa, mutta se ei silti ollut urheiluauto vaan aika vanha kaksipaikkainen kuplavolkkari. Auton omistaja ajoi autolla kolarin ja joutui sairaalaan. Auto joutui kaatopaikalle.
Vuoden kuluttua eräs mies huomasi auton ja ajatteli, että jos sitä vähän kunnostaa, siitä saa hyvän ajopelin. Hän vei sen korjaamoon ja sai sen viikon kuluttua takaisin. Hän ajeli sillä kuukauden, mutta sitten hän voitti lotossa ja osti limusiinin.
Hän vei vanhan autonsa huutokauppaan. Sen lähtöhinta oli 10 000 euroa. Auton vanha omistaja oli siellä silloin ja hän osti sen. Ja kaikki oli kuin ennen."

Ville oli juuri kirjoittanut jutun loppuun, kun joku koputti hänen olkapäähänsä.
-Ville, tule sinäkin.Nyt mennään syömään, Seija, apuope sanoi.
Ville katsahti luokkaan, ja niinpä olikin, kaikki muut olivat jo nousseet ja olivat menossa ovesta ulos.
-Mitä ruokaa siellä on? Ville kysyi.
-Lihapullia ja perunamuusia, Seija vastasi ja hymyili.
-Nam-nam! Ville läpsytti sormiansa ja nousi lähteäkseen ruokasaliin.
Ville söi Aten ja Jaakon kanssa yhdessä. He juttelivat pleikkapeleistä. Miten pitkälle olivat päässeet missäkin pelissä.
-Voitsä Ville lainata mulle sitä sun Harry Potter peliä? Atte kysyi.
-Voimmä. Voitsä tulla meille iltapäivällä? Ville kysyi.
-Mä kysyn iskältä luvan ja soitan sitte, Atte sanoi.
Koulun jälkeen Ville soitti isälleen ja sai luvan siihen, että Atte tulee kylään. Ville sopi isän kanssa, että he pelaavat Aten kanssa pleikkaa korkeintaan tunnin ajan ja sitten leikkivät muuta.
Ville söi välipalaksi paahtoleipää ja vettä. Hän ei viitsinyt laimentaa mehua, ja maito oli loppu.
Atte tuli ja he pelasivat pleikkaa yhdessä tunnin ajan. Sitten he menivät takapihalle. Atte oli tosi taitava kiipeämään puuhun. Hän kiipesi puoliväliin taivaaseen ulottuvaa koivua. Ville jo vähän pelkäsi miten siinä käy, mutta Atte pääsi alaskin. Villen pikkuveli Kimmo, joka on vasta ekalla luokalla, tuli kotiin iltapäiväkerhosta. Kimmo sanoi, että hän kiipeäisi muuten yhtä ylös kuin Atte, mutta kun hän on koivulle allerginen.
Äiti tuli kotiin ja alkoi laittaa ruokaa. Atte lähti kotiinsa, mutta Ville joutui juoksemaan perään, koska Atte unohti ottaa Harry Potter-pelin mukaansa.
Ville mietti kotiin palatessaan, että Atte on reilu kaveri. Atte ei koskaan kiusaa minua, vaikka minä läpytän sormiani. Atte on tottunut siihen jo päiväkodista asti, ja tajuaa ettei siitä ole mitään haittaa. Paitsi iho menee rikki silloin tällöin, jos ei muista rasvata.

Ruokapöydässä äiti oli vähän erikoisen näköinen, aivan kuin hänellä olisi jotain mielessä. Äiti oli ostanut suklaavanukkaita jälkiruuaksi. Hän tietää, että pojat pitävät niistä kovasti. Suklaavanukkaissa on hirveästi lisäaineita ja säilöntäaineita ja mitä onkaan, ja siksi niitä ei osteta usein. Mutta ne ovat ihanan suussasulavia, pehmeitä ja herkullisia.
Perhe oli jo kaapimassa vanukaspurkkien pohjia, kun äiti aloitti:
-Ville, mä olen puhunut sen sun opettajan, Tertun, kanssa. Terttu on huolissaan sun käytöksestä. Tiedäthän sä itsekin, että läpyttelet sormiasi usein.
-Niin, no mitä siitä? Ville kysyi hämmästyneenä.
-Ei mitään, mutta on muutakin. Sinä et aina kuule opettajan puhetta. Et keskity opetukseen, et ole tarkkaavainen, äiti jatkoi.
-Villen pitää mennä kuulolääkäriin, Kimmo ehdotti.
-Ei tarvitse. Kuulo on tutkittu koulussa eikä siinä ole vikaa, äiti sanoi ja hymyili Kimmolle.
-Onko sinusta vaikea keskittyä koulussa opetukseen,Ville? Isä kysyi.
-Joskus on. Luokassa on meteliä. Mutta olenhan mä kai kuitenki oppinu mitä on pitäny, Ville sanoi.
-Olet, olet. Sinä olet oppinut hyvin. Siitä ei olekaan kysymys, isä vastasi.
-Mistäs sitten? Ville kysyi.
-Tämä on käyttäytymiseen ja tarkkaavaisuuteen liittyvä juttu. Terttu pelkää, että sinulle voi tulla isompana vaikeuksia, jos tätä ei selvitetä jo nyt lapsena, äiti selitti.
-No miten sitä sitten voi selvittää? Ville kysyi.
-Käydään lastenneurologin vastaanotolla ensin, äiti sanoi.
-Mikä se lastennoirolooki on? Kimmo kysyi.
-Se on lasten hermostollisiin sairauksiin perehtynyt lääkäri, isä vastasi.
-Mutta enhän minä ole sairas, Ville protestoi.
-Et olekaan.Mutta neurologi selvittelee tämmöisiä asioita, äiti sanoi.
-Otetaanko Villesta verikokeita? Kimmo uteli.
-Ei oteta. Siellä vaan keskustellaan ja tehdään ehkä jotain testejä kynän ja paperin kanssa, isä selitti.
-En halua semmosia, Ville sanoi jyrkästi.
-No, ei sinne nyt ihan heti mennäkään. Voidaan jutella asiasta vielä toisen kerran. Menkää vaan nyt pihalle leikkimään, äiti sanoi.
Isä huokaisi ja katsoi äitiä. Äiti hymyili helpottuneena siitä, että oli saatu keskustelu vaikeasta asiasta edes alkuun. Ville ja Kimmo ryntäsivät pihalle.

Illalla äiti luki sanomalehteä keittiön pöydän ääressä ja seurasi sivusilmällä Villen touhuja. Ville käveli edestakaisin olohuoneesta eteiseen ja käytävään. Hän mietiskeli usein iltaisin tällä tavalla kävellen. Välillä hän teki lyhyitä juoksupyrähdyksiä ja läpytteli käsivarsiaan kuin siipiä. Kuin lentoon aikova lintu, äiti ajatteli ja huomasi ajatelleensa samaa jo useita kertoja aikaisemmin. Äiti tiesi ettei Villen mietiskelyjä kannata keskeyttää, koska silloin hän tulee huonolle tuulelle. Itse hän kyllä saattaa joskus pysähtyä kesken kävelyn ja kysyä jotakin. Yleensä Ville ei kerro mitä hän mietiskelee.
Pikkuveli Kimmo vihelteli huoneessaan. Hänen uusin juttunsa oli viheltely, joka oli tullut hihojen pureskelun tilalle. Onneksi, äidin mielestä, koska vaatteita kului rikki hurjaa vauhtia, eikä äiti tykännyt shoppailusta ollenkaan.

Koulun liikuntatunnilla pelattiin sählyä. Pallo tuli Villeä kohti ja hän jähmettyi paikalleen mailansa kanssa. Päässä humisi ja hän ei äkkiä tajunnut ollenkaan mihin suuntaan oltiin hyökkäämässä ja ketkä olivat hänen joukkueessaan. Lopulta hän tönäisi palloa mailallaan – ja voi! – suoraan vastapuolen pelaajalle. Ville tajusi huonon lyöntinsä ja häntä hävetti hirveästi. Ei olisi tehnyt mieli edes enää pelata, mutta hän hölkytteli muitten mukana. Onneton reikäpallo tuli vielä toisen kerran Villen kohdalle. Tämä oli jo huonoa tuuria. Hän läimäytti sitä kunnolla ja se meni omaan maaliin!
-Ville! Kato vähän mitä sä teit! Jaakko huusi.
-Ei vois huonommin enää pelata! Mikko kiljui.
Ville laahusti jumppasalin seinustalle ja alkoi hakata päätään seinään.
-Älä Ville! Ei se ny noin kauheeta oo! Atte sanoi.
Ville ei lopettanut pään hakkaamista ja Atelle tuli hätä. Atte kiirehti hakemaan opettajan paikalle. Opettaja piteli Villeä käsistä kiinni ja rauhoitteli. Villeltä meni loppupäivä pilalle tämän jutun takia. Vasta illalla kun isä ja äiti ihmettelivät mikä on hätänä, Ville sai kerrotuksi heille tapauksesta. Kerrottuaan Ville alkoi hakata itseään nyrkeillä päähän. Isä otti Villen syliin ja lopuksi koko perhe päätyi makailemaan vanhempien makuuhuoneen isoon sänkyyn. Siinä makaillessa juteltiin asiat selviksi. Mikä oli tärkeää ja mikä ei. Että lapset (ja aikuiset myös) on erilaisia. Joku on hyvä pallopeleissä, toinen matikassa,kolmas äidinkielessä ja niin edelleen. Ei tarvitse olla hyvä kaikessa. Villen mieliala koheni hitaasti ja lopulta puhuttiin jo ihan muusta. Suunniteltiin seuraavaa kesälomaa.

Ville näki seuraavana yönä unta, jossa hän oli lintu. Iso liskolintu, joka lensi korkealla meren ja rantakallioitten yllä. Kova, puuskainen tuuli vain leyhytteli ihanasti hänen höyhenpeitettään. Hänen siivissään oli valtavasti voimaa eikä häntä pelottanut yhtään. Kimmo oli samanlainen liskolintu, mutta pienempi. He lensivät yhdessä korkealla rantakalliolla kivien ympäröimään pesään ja kävivät sinne nukkumaan. Siellä olivat myös isä-ja äitilintu. Pesässä oli lämmintä ja turvallista ja he nukahtivat meren kohinaan.
Aamulla Ville heräsi ja nousi sängystään, räpytteli käsiänsä ja muisti samassa unen. Oli sunnuntaiaamu ja muut vielä nukkuivat. Hän ei voinut mennä kertomaan kenellekään unestaan. Sen sijaan hän istuutui kirjoittamaan.
Ville kirjoitti tarinaa pojasta nimeltä Pepe. Koulussa opettajat ihmettelevät Pepeä. Pepe läpyttelee käsiään eikä aina kuule mitä ope sanoo. Ei paljon tarvita, kun opet jo ihmettelee, Pepe tuumii. Pepe on hyvä uimari. Pepellä on pikkuveli Olli, joka on kova poika viheltämään. Olli osaa matkia lintuja ja on käynyt kesällä pitkiä vuoropuheluja kuovin kanssa. Olli on innostunut sukeltelija.
Pepe oli kiinnostunut dinosauruksista ja ylipäätään muinaisista eläimistä. Hän uskoi olevansa liskolintujen jälkeläinen eikä apinoitten. Hän ei uskaltanut kertoa sitä kenellekään. Pepe ihmetteli etteivät opettajat ja vanhemmat ole sitä tajunneet. Tietysti hänen havainnointinsa on erilaista kuin muiden. Hänenlaisensa ovat katsoneet maailmaa ilmasta käsin, lintuperspektiivistä. Sitten jossain historian vaiheessa lentotaito on kadonnut ja jäljelle jäänyt vain käsien läpytys. Tahaton läpytys, jolle hän ei voi mitään. Tämän tajuaminen oli ollut helpotus Pepelle. Hänen ei tarvinnut enää ihmetellä itseään.
Pepe oli salaa ruvennut katselemaan olisiko koulussa muita samanlaisia lapsia kuin hän. Olli oli pikkuisten laululintujen jälkeläinen kai, koska vihelteli niin taitavasti. Pepe ei puhunut asiasta Ollille, koska Olli ei kuitenkaan ymmärtäisi, suuttuisi vain. Olli oli ärhäkkä luonteeltaan.
Pepe menisi opettajan ja vanhempien suunnittelemiin neuropsykologisiin tutkimuksiin. Saa nähdä, keksivätkö saman minkä minä olen jo tajunnut. Tottakai olen kömpelö liikkumaan maassa. Minun elementtini ovat ilma ja vesi.
Pepelle tuli huippusalainen ja arkaluonteinen seikka mieleen: Entä, jos hän löytäisi tytön, joka räpyttelisi käsiään! Jos hän isona tekisi sen tytön kanssa lapsia, osaisivatko ne lentää? Eivät kai sentään. Pepe aivan punastui ajatelessaan tätä.

Villen äiti heräsi sunnuntaiaamuna, nousi ja lähti kävelemään puolitorkuksissa vessaan. Hän kaapi käsillään kylkiään, ei raapinut mutta kyhnytti. Yhtäkkiä hän ajatteli: Miksi minä teen tätä joka aamu herättyäni? Kuin oikoisin siipiä unen jälkeen! Ja samassa äiti muisti unen, jota oli taas nähnyt: lentouni, joka toistui hänellä silloin tällöin. Ensin hän pomppi isoja loikkia ja sitten lähti lentoon. Miten helppoa ja ihanaa se oli!
Kävellessään Villen huoneen ohi hän näki, että Ville istui jo kirjoituspöytänsä ääressä keskittyneenä kirjoittamassa tai piirtämässä.
-Huomenta, Ville! äiti huikkasi.
Ville ei vastannut, koska hän oli niin keskittynyt juttuunsa ettei kuullut mitään.

Ville kävi isän ja äidin kanssa lastenneurologilla. Se oli Villen mielestä kiltti täti, joka kyseli kauhean paljon, mutta vaikea oli ymmärtää mitä hyötyä siitä oli. Hän tivasi vanhemmiltaan asiaa. Eivät he osanneet sanoa muuta kuin että piti vain jatkaa, hyöty tulisi myöhemmin. Myöhemmin tuli toisia hymyileviä tätejä, joitten kanssa piti puhua ja tehdä paperitehtäviä. Sitten tuli täti, jonka kanssa alettiin jumpata jumppasalin tapaisessa, mutta pienemmässä, siis oiken shortsit jalassa. Sitä jumppaa sanottiin toimintaterapiaksi ja siinä oli Villen mielestä se hyvä puoli, että se oli hirmu kivaa!
Opettaja ja vanhemmat huomasivat, että pettymystilanteissa Ville ei enää hakannutkaan päätään.

Villen kodin naapuritaloon muutti uudet asukkaat. Heillä oli lapsia, mutta ne olivat tyttöjä. Ville ja Kimmo eivät heti tohtineet mennä tutustumaan vaan kurkkivat aidan raosta minkänäköisiä tytöt ovat. Tytöt leikkivät hiekkalaatikolla. He näyttivät suunnilleen samankokoisilta kuin Ville ja Kimmo. Tytöt rakensivat yllättävän upeata hiekkalinnaa. Aurinko paistoi kirkkaasti tyttöjen pellavapäihin. Näyttävät ihan prinsessoilta, Ville mietti salaa. Kimmon sormet syyhysivät hiekkalinnan rakennukseen. Isompi tyttö kaivoi juuri touhukkaana vallihautaa pikkulapiolla. Samassa pojat näkivät: Tyttö nousi seisomaan ja läpytti käsiään!

Tuula Pihkakoski

Pääministerin öinen matka 

Assi Aution kuljettama pääministerin virka-auto on matkalla Helsinkiin Jyväskylästä, jossa pääministeri on ollut puhujamatkalla. Kello on vajaa 11 illalla. Assi on 45-vuotias suorastaan vetävännäköinen nainen. Miellyttävä, ei liikakiloja. Kuljettajan viereisellä istuimella on tekeillä oleva villapaita ja englanninkielen itseopiskelun cd-levy. Assi tiedostaa, että nykyaikana Valtioneuvoston autonkuljettajan on kyettävä puhumaan käyttöenglantia.
Takapenkillä nuokkuva kookas, pitkä keski-ikäinen pääministeri on tympääntynyt ja väsynyt, eikä selaa papereitaan kuten tavallisesti. Muuten aivan mukava ja ystävällinen mies: ei mitenkään puhelias, hersyvä juttujen kertoja. 

Aivan yllättäen loistokas Merzedes-Benz 500 -luokan auto pysähtyy nelostiellä. Assi yrittää käynnistää. Pyörittää, mutta ei lähde liikkeelle. Uusi yritys, sama tulos. Laturissa ja starttimoottorissa ei voi olla vikaa. Pääministeri riisuu pikkutakkinsa ja pyytää Assia avaamaan konepellin.
- Löytyykö autosta haalarit, taskulamppu, tulppa-avaimet ja räikkäsarja, pääministeri kysyy.
- Kyllä löytyy, mutta haalarit sopivat vain minulle tai pienikokoiselle miehelle, Assi vastaa.
Pääministeri aloittaa korjaamisen, yrittää ja kokeilee kaikkia mahdollisia keinoja. Hän on mielestään tekniikkaa ymmärtävä käytännnön mies. Assi seuraa tilannetta pitkään hiljaa, lähettää tekstivestin kotona oleville pojilleen ja saa sitten sanottua:
- Herra pääministeri, vika on mitä todennäköisimmin polttoainejärjestelmässä, bensiiniä ei vain tule ulos.
- Onko rouva Autio aivan varma asiastaan, pääministeri hämmästelee eikä ole uskoakseen.
- Olen. Nämä pitkälle elektronisesti ja suoralla ruiskutuksella varustetut autot ovat aika pirullisia, Assi sanoo varmalla äänellä.
- Eikö ole siis mitään tehtävissä, pääministeri tokaisee hieman ärtyneesti.
- Perusmallia olevan Ladan saisimme näillä työkaluilla ehkä korjattua, mutta tämän auton tarkan vian paikantamiseen tarvitaan tietokoneohjelma.
- Mitä on tehtävissä keskellä yötä, pääministeri tuskailee jo selvästi hermostuneena.
- Soitan hätäkeskukseen, selostan tilanteen. Pyydän hinausauton ja taksin, joka suostuu viemään meidät Helsinkiin. Auto viedään merkkikorjaamoon.
- Rouva Autio taitaa olla oikeassa ja tuntuu tietävän autoista.
- No, Mersutaksin lisäksi perheessämme oli Fiat 850, jota sai olla jatkuvasti korjaamassa.  
Kilpailtiin jo muuten ammattioppilaitoksen autonasentajalinjalla miehen kanssa, kumpi meistä on parempi.
Assi kertoo, että auton takakontissa on kylmälaukku, jossa on mehua, voileipää ja hedelmiä.
- Jäivät minulta syömättä Jyväskylässä, kun piipahdin lähipizzeriaan. Voimme syödä ne nyt loppuun, jos kelpaa.           
Pääministeri kiittää, ja he istahtavat syömään taksia ja hinausautoa odotellessa. Radiossa Ben Webster soittaa saxofonia. Jänis loikkaa tien yli aivan auton läheltä, ja metsästä kuuluu pöllön ujellus. Muuten on aivan hiljaista, ei vastaantulevaa, ei ohimenevää liikennettä, ei edes tuulen havinaa. Vain sysimusta aavemainen yö keskellä metsätaivalta. Aivan kuin aavistaen Assin ajatukset pääministeri kysyy:
- Kun rouva Autio ja minä joudumme tekemään yhteistyötä iltaisin ja joskus myös yöllä, emmekö voisi ottaa mukaan omia cd-levyjä. Harvoin tulee meidän ikäluokkamme musiikkia radiosta.
Assi ajattelee itsekseen, että pääministeri on liikuttava jörrikkä, suomalainen mies, joka ei oikein tiedä, miten lähestyä naispuolista autonkuljettajaa. Varmasti vielä epävarman orpo olo maantiellä herkistää mieltä, kun ei tiedä avun saapumisesta.
Assi nyökkää myöntävästi, mutta miettii mistä pääministeri muuten tietää hänen musiikkimakunsa ja menevätkö ne yksiin. Hän kuvittelee pääministerin miettivän voisimmeko sinutella toisiamme. Rouvittelu ärsyttää Assia. Kuitenkaan he eivät kumpikaan avaa suutaan ennen hinausauton ja taksin saapumista.

Hinausautonkuljettaja on touhukas, hieman pönäkkä. Nähdessään, että kyseessä on Valtioneuvoston tunnuksin varustettu auto ja matkassa pääministeri, hinausautonkuljettajan puuhakkuus ja tärkeys kasvaa. Hän tuntee tekevänsä työtä valtakunnan hyväksi ja lupaa varmasti viedä auton aamulla jyväskyläläiseen merkkikorjaamoon. Samassa tulee paikalle Volvo-taksi.

Assi haluaa mennä kuljettajan viereen, mutta pääministeri vinkkaa seurakseen takapenkille. Assia hieman harmittaa – olisi voinut puhua taksimiehen kanssa ammattiasioista.
Pääministeri aloittaa hitaasti keskustelun, aivan kuin sanojaan painottaen:
- Mitä aviomies ja lapset ajattelevat – tai lapsethan taitavat olla jo isoja - kun vaimolla ja äidillä on näin epäsäännölliset työajat.
- Olen leski, ollut jo pitkään. Mies kuoli aivan yllättäen suonen pullistumaan, täysin terve mies eikä juuri viinaa käyttänyt. Pojat ovat vasta 12- ja 13- vuotiaita, joutuvat olemaan paljon yksin, vastaa Assi pitkän harkinnan ja hiljaisuuden jälkeen.
- Eivät pojat paljon muista isästään. Velkasaneeraus ja taloudelliset vaikeudet ovat olleet tuttu asia, mutta nyt onneksi ohi.
Pääministeri ei löydä heti oikeaa ilmaisua. Hänen tekisi mieli sanoa:  miksi noin viehättävä ja hyvännäköinen nainen ei ole löytänyt uutta kumppania, mutta ei löydä sopivia sanoja. Taksinkuljettaja katsoo peilistä naista ja pääministeri uskoo tämän ajattelevan samoin.
- On se joillakin kumma juttu tuo viinalla lotraaminen. Join minäkin opiskeluaikana toverijuhlissa itseni muutaman kerran kunnon humalaan, mutta en näe mieltä krapulan kärsimisessä.
Takapenkillä on jälleen hiljaista. Taksinkuljettajan kännykkä soi, jolloin pääministeri saa tilaisuuden jatkaa keskustelua, kun hän mielestään keksii oivan ja sopivan ajatuksen keskustelun jatkamiseksi:
- Minulla on ehdotus, vaikka saatan menettää hyvän kuljettajan. Olette autoista tietävä, järjestelykykyinen, kaksikielinen ja tietääkseni myös käytännön englantia taitava.
- Kiitos, tuo on jo aivan liikaa, Assi hämillään keskeyttää pääministerin puheen.
- Jos voin lisätä, niin voisin puhua puolestanne ja järjestää teille työpaikan valtion ajoneuvokeskukseen: säännölliset työajat ja voisitte olla enemmän poikienne kanssa.
- Arvostan pääministerin tarjousta, mutta en tiedä kuolettavampaa työtä kuin istua näyttöpäätteen ääressä, vastata koko ajan puhelimeen ja setviä papereita. Pidän nykyisestä työstäni sen epäsäännöllisyydestä huolimatta, vastaa Assi nopeasti.
Puhe tyrehtyy siihen, vaikka kumpikin on tyytyväinen käydystä keskustelusta – sitä tosilleen kuitenkaan sanomatta. Jollakin tavoin he ovat lähestyneet toisiaan erilaisista lähtökohdistaan huolimatta. Kuuluu vain hyvin vaimea autoradion ääni. Volvon moottorin hyrinä on yksitoikkoinen ja ärsyttävän itsevarma.

Vastaan jylisee ylämäessä korkeilla kierroksilla käyvä, raskasta lastia kuljettava rekka valovoimaisin lyhdyin. Yölepakko lentää auton valokeilaan, taksin ikkunat kostuvat yökasteesta. Maisema on miltei koko ajan metsäistä; silloin tällöin pujahtaa ohi uninen ja kuolleen oloinen pieni kyläasutus, ja sitten tulee hieman suurempi taajama mitättömine yksinäisine tuikkuineen.

Assi ja pääministeri vaipuvat horrokseen.
    
Jaakko Cornér                                                        

Siili

Tyttö kulki miehen vieressä jalkakäytävän reunalla. Tie oli laatoitettu. Joka toisella askeleella piti hypätä sivulle ja eteen, reunalle ei saanut astua, muuten kuolisi.
Mies käveli tasaisesti eteenpäin, hänen kasvonsa olivat synkillä uurteilla ja hiusraja oli alkanut paeta kohti päälakea. Hiuksissa oli nyt enemmän harmaata kuin ennen. Muutos oli tapahtunut nopeasti. Itse asiassa hän oli huomannut sen vasta muutama päivä sitten katsottuaan sattumalta peiliin.
Tyttö tarttui hänen käteensä ja nykäisi. Mies siirsi katseensa häneen hitaasti muistojen läpi.
- Mennään puistoon.
Tytön kasvoilta paistoi kirkas elämän jano.
- Ei nyt, mennään kotiin, mies henkäisi raskaasti.
He jatkoivat matkaa yhdessä, päät painuksissa kohti talojen varjoja.

Tyttö katseli jalkojaan, niissä oli punaiset nyöritossut. Tyttö oli niistä hyvin ylpeä, ne olivat kuin osa häntä, kun ne oli sidottu jalkoihin. Tyttö tanssi villisti eteisen peilin edessä.
- Isi kato, isi isi isi, kato mua! Isä lepuutti luomiaan.
- Älä riehu, tyttö hyvä.
Tytön kaapissa oli siili. Se ei ollut hyvä. Tyttö repäisi siltä piikin. Seinällä oli kello. Kello oli harmaa. Viisarit pyörivät, pyörivät, pyörivät.

Naisella oli laukku kainalossa, laukussa oli pieni ruma siili. Laukku oli aina kiinni. Naisen hame ylsi polviin ja hiukset oli siististi leikattu. Hän leikkasi ne aina itse. Korkokengät kopisivat rytmikkäästi katuun. Nainen ylitti kadun katse eteenpäin suunnattuna, tietoisena päämäärästään.
Venähtäneeseen villapaitaan pukeutunut mies käveli häntä vastaan yhtä varmoin askelin.
Elämä voi olla raskasta ilman tietoa pelastuksesta.
- Haluaisitteko?
- En halua, nainen vastasi monotonisesti ja työntyi miehen ohi. Hän tihensi askeleitaan, ettei mies seuraisi. Samassa hän kompastui kadun reunaan ja kaatui, tavarat levisivät jalkakäytävälle ja siili pääsi karkuun, naista hävetti. Hän keräsi tavaroitaan kun mies tuli.
- Onko tämä teidän? Mies piteli kämmenellään kaljua ja hyvin pelokasta siiliä, jonka pieni sydän pamppaili miehen sormia vasten.
- Älkää tuijottako, nainen henkäisi kauhuissaan.
- On se minun, antakaa se takaisin!
- Se on todella soma, mutta miksi sillä ei ole piikkejä? mies ihmetteli.
- Se on rangaistus, koska se on niin typerä ja heikko.
- Minusta se voisi olla hyvinkin hieno, jos sitä vähän siistisi. Saanko ottaa sen hoitoon? mies kysyi.
- En tiedä tykkääkö se siitä, mutta voittehan te yrittää. Minä kuitenkin varoitan teitä, loukattuna se voi olla hyvinkin ilkeä.
Katulamput syttyivät. Kauppias korjasi mainoskylttejä sisään. Mies ja nainen seisoivat paikoillaan, tuuli sekoitti naisen hiukset, mutta hän ei välittänyt vaan hymyili.
- Voinko tarjota kahvit, vaikka onkin jo myöhä, mies kysyi.
- Eikö teillä ole kiire?
- Ei ollenkaan.

Miehellä oli iso asunto jossa oli monia huoneita. Sängyllä oli punainen peite.
- Miksi peite on punainen? Eikö sininen olisi parempi? nainen kyseli epäluuloisena.
- Punainen väri on ihana, kunhan siihen tottuu, mies vastasi.
- Koita vaikka kietoa se ympärillesi, anna sen valua yllesi.
- En ole tottunut sellaiseen. Tykkäätkö tanssista? Jos tykkäät, osta minulle punaiset kengät niin voin tanssia sinulle.
- En, ostan sinulle mieluummin mekon. Mies hymyili.
- Onko sinulla siiliä? nainen kysyi.
- Ei, minulla on karhun poika, mutta nyt se on sairas.
- Missä se on?
- Muualla, mutta se tulee kyllä.

Peite muuttui nuhjuiseksi ja rispaantui. Siilin piikit olivat alkaneet kasvaa, mutta nainen oli kokoajan surullisempi.
- Koska karhu tulee? nainen tivasi.
- Aikanaan, ei sitä voi pakottaa, mutta minulla on nyt kiire, puhutaan myöhemmin.
- Ei se tule, siili kuiskasi hiljaa. Nainen riisui mekkonsa ja laittoi housut jalkaan, otti siilin ja lähti. Mutta siilipä ei halunnut lähteä, se tykkäsi makoilla miehen punaisella peitteellä.
- No jää sitten, ehkä kadut tätä vielä joskus, nainen tiuskaisi ja pamautti oven kiinni. Hän käveli juna-asemalle. Katu oli laatoitettu. Hän nousi junaan sumein silmin.

Mies avasi oven. Siili nukkui sängyllä. Mies otti sen käteensä, siili sihisi ja piikitti häntä rintaan. Mies päätti päivänsä naisen elämässä.

Nainen oli matkalla vanhempiensa luo. Matka oli pitkä ja vaikka juna kulki tasaisesti, yllättäviä töyssyjä tuli välillä. Joskus juna pysähtyi, ihmisiä tuli ja meni, mutta nainen istui paikoillaan. Siili oli palannut, siitä oli tullut pehmeä kissanpoikanen, joka kehräsi tyytyväisenä naisen rinnassa. Viimein juna pysähtyi, nainen nousi ja sitoi nauhakengät. Käytävällä hän otti tukea valkoisista penkeistä, kalpeat matkustajat tuijottivat hänen menoaan. Ovella nainen naurahti ja hyppäsi ulos. Ovet sulkeutuivat ja juna lähti liikkeelle.

Milla Enroth

Elmeri Jaatinen ja Jätti-Johansson

Isot tehtaan savupiiput tupruttivat isoja vaaleanpunaisia pilviä. Tehtaat olivat koko Helsingin ylpeys ja ne sijaitsivat kaupungin keskeisimmällä paikalla Kallion kaupunginosassa. Karamelli- ja saippuakuplatehtailija Elmeri Jaatinen lopetteli päiväänsä omistamassaan tehtaassa. Hän pakkasi kimpsunsa ja kampsunsa (lasten vaaleanpunaisen matkalaukun, jonka kanteen oli suurilla valkoisilla kirjaimilla painettu teksti ”OLETHAN YSTÄVÄNI?”) ja lähti kulkemaan kotia kohti. Ilta pimeni hiljalleen. Kadut olivat tyhjät, vain Jaatisen kiiltonahkekenkien kopina kaikui autioituneilla kaduilla.

Yhtäkkiä tehtailija Jaatinen pelästyi. Aivan varmasti hän kuuli jonkin suuren ja raskaan lähestyvän - aivan varmasti se oli norsu. Kyllä, hetken kuunneltuaan hän oli asiasta aivan varma. Ei mikään muu kuin norsu voi jumpsuttaa niin jykevillä askelilla - jumps, jumps, jumps.
- Krhmm... Voisinpa tuota vaikka ollakin, kuului matala, möreä ääni Jaatisen takaa. Jaatinen loikkasi suoraan ylös ilmaan ja yritti vipeltää kovaa vauhtia pois, mutta - mitä ihmettä - hän ei päässytkään liikkeelle. Jaatinen vilkaisi taakseen. Ensimmäinen asia minkä Jaatinen näki, olivat leipäveitsien kokoiset kynnet.
- Apua, armoa!, rukoili Jaatinen. Isot parrakkaat kasvot työntyivät Jaatisen kasvojen eteen eli noin 130 cm korkeudelle katutasosta. Kasvot olivat ystävälliset ja hymyävät.
- Noh, ei hän varmaankaan voi olla mikään psykopaatti murhaaja, tuumasi Jaatinen.
Kun hän katsoi tarkemmin pysäyttäjäänsä, hän näki jättiläismäisen lihaksikkaan miehen joka oli häntä itseään ainakin kymmenen kertaa suurempi. Koska jätin kädet olivat kuin pienet tankkiautot, ei ollut ihme, että kynnetkin olivat monta kertaa normaalia suuremmat. Jätti oli ottanut hellävaroen kynsillä kiinni Jaatisen takinkulmasta, jottei tämä pääsisi livistämään.
- Hyvä herra, nyt voitte päästää irti helmastani, olen nimittäin täysin rauhoittunut. Saanen esitellä itseni: karamelli- ja saippuakuplatehtailija Elmeri Jaatinen, hauska tutustua, sanoi Jaatinen ja kumarsi kohteliaasti.
- Saanen vielä kysyä, jatkoi Jaatinen - mitä tarkoititte sanoessanne Krhmm...voisinpa tuota vaikka ollakin?
- Minä olen Jätti Johansson, hauska tavata, ja mitä kysymykseenne tulee niin tehän etsitte ystävää, tiemmä.
Laukussannekin lukee OLETHAN YSTÄVÄNI. Niinpä siis vastasin että voisinpa tuota vaikka ollakin, sanoi Johansson.

Tuttavukset lähtivät kulkemaan katua yhdessä rintarinnan. Hetken he tallustelivat hiljaisuuden vallitessa, mutta sitten Johansson sanoi:
- No, oli minulla omatkin syyni pysäyttää teidät. Olen nimittäin yksinäinen ja kaipaisin kovin ystävää. Ajattelin pysäyttää teidät ja kysäista, että voisinko saattaa teitä ja auttaa kantamaan raskasta taakaanne, Johansson vilkaisi Jaatisen matkalaukkua.
- Mutta ystäväiseni! Sehän käy vallan mainiosti. Liity seuraani, onhan matkaa toki hauskempi tehdä kaksin. Ja kiitos ystävällisestä tarjouksestanne, sanoi Jaatinen.
Yhdessä he lähtivätkin matkaamaan kohti herra Jaatisen kotia kadoten Kallion pimeään yöhön.

Sumu tiivistyi. Yö oli synkkä ja kolea. Alkoi tihuttaa. Elmeri Jaatinen oli päättänyt siinä Jätin kanssa kulkiessaan vihdoinkin avata kotinsa ovet vieraalle. Jaatinen ei ollut päästänyt ketään vielä 65 ikävuoteen mennessä käymään kotonaan. Nuorena hän oli pelännyt joutuvansa naurunalaiseksi ja aikuisena - no niin, hänellä ei nyt vain ollut ketään jonka kanssa jakaa henkilökohtaiset asiansa. Matkaa Kallion tehdasalueelta Jaatisen kotiin Myllypuron hienostoalueelle oli kokolailla hyvänpituinen matka, jonka aikana uudet toverukset ehtivät keskustella yhtä jos toistakin.

Kävi ilmi, että Johansson oli saapunut vastikään laivalla kaukaisilta mailta - aina Ruotsista asti. Jätillä ei ollut tuttavia Helsingissä, sillä hän oli merimies, eikä merimiehillä ole useinkaan mahdollisuutta vakavampiin suhteisiin. Kun Jaatinen kuuli, että Jätti asui laivassaan eikä hänellä ollut lainkaan kunnollista kotia oikeassa talossa, Jaatisen kävi häntä sääli. Jaatinen teki hiljaa mielessään lupauksen, että auttaisi Jättiä asettumaan aloilleen ja vaikka ottaisi tämän luokseen asumaan, jos tarvis olisi.

Kävellessään Jaatinen laati ”Jätinsopeuttamissuunnitelmaansa” kunnon tehtailijan tapaan hyvin järkevästi ja perusteellisesti. He olivat jo melkein perillä Jaatisen kotona kunnes yhtäkkiä heitä vastaan tulvahti kohiseva aalto. No, ei se tietenkään oikea aalto ollut, mutta melu oli yhtä kova kuin jos kymmeniä metrejä korkeat aallot olisivat lyöneet terässeiniin. Elmeri vilkaisi vierelleen.
- Apua, hän pelästyi.
- Missä on Jätti? Elmeri katsoi taakseen ja siellähän Johansson seisoi. Hän tuijotti herkeämättä melun lähdettä. Heidän edessään kohosi valtava pilvenpiirtäjän kokoinen kartano. Se oli keltainen ja hyvin hyvin rapistunut. Seiniä koristivat köynnökset, jotka olivat suuria kuin Amazonin sademetsien palmut. Koska oli syksy, köynnökset olivat kuihtuneet ja oksien lomista pilkotti itse talo, jonka pohjaväri oli joskus ollut luultavammin keltainen. Talon suurista ikkuinoista loisti lämmin valo, joka tulvi kodikkaana hyytävään syysyöhön. Kuin lumottuna Jätti Joohansson lähestyi taloa nenä pitkällä.
- Ei, ei hyvä herra, ei sinne päin. (Jaatinen näet piti aina huolta kohteliaisuussäännöistä). Elmeri veti Jättiä hihasta, mutta turhaan, sillä mitä vanhahko, 130 cm pitkä mies nuorelle jättiläiselle mahtaa? Elmeri päätti luovuttaa, sillä loppujen lopuksi hänkin kaipasi lämpöön, kylmyys nimittäin kaivautui luihin ja ytimiin. Jätti oli jo suurilla tammiovilla. Toinen ovista oli sateenkaarenkirjava ja siinä oleva ovenkolkutin oli kirkasta lasia - se esitti lentävää hevosta. Toinen ovi oli pikimusta ja sen ovenkolkutin oli puhdasta hopeaa, kolkutin esitti käärmettä.
Jätti epäröi. Jaatinen ryntäsi kiljuen Jätin luokse
- Et kai vaan koputtanut mustaa ovea, hän huusi. Kuin vastauksena sateenkaariovi narahti auki. Aluksi he näkivät vain pimeyttä, kunnes pieni valonlähde ilmeistyi oven suuhun, se oli lyhty. Pimeys alkoi pian haihtua ja lopulta ystävykset näkivät edessään maailman rumimman miehen. Mies oli yhtä pitkä kuin Jaatinen ja yhtä voimakas kuin Jansson. Hänellä oli kyttyräselkä ja isot mulkosilmät. Mies näytti ikivanhalta ja hänen katseensa oli ovela ja juonikas.
- Hyvää iltaa, hän sanoi ja hymyili ovelasti. Hänen suussaan oli vain yksi hammas. Jaatinen oli juuri päässyt ovelle ja puuskutti:
- Me haluaisimme sen vakituisen James, sen vakituisen, ei kai ystäväni vaan...
- Ei hätää sir, kantapöytänne odottaa teitä, sanoi oven avannut mies.
- Osasimme odottaa tuloanne. Älkää hätäilkö sir, ystävänne ei tehnyt mitään... sopimatonta.

Milja Holopainen

Veren roisketta aamutuimaan

Aamun lehdessä minua puhutteli suuri kuva, tuttu maalaus historian kirjojen lehdiltä, Eugene Delacroix'n Vapaus johtaa kansaa. Tuo kuva nosti mieleeni lähiaikoina näkemäni historialliset elokuvat Aleksanteri, Pelastakaa sotamies Ryan ja Luther, jotka kaikki oli kuormitettu maalauksenkaltaisilla taistelukohtauksilla. Veri roiskui aina kahdeksannelle penkkiriville ja hylsyjä rapisi äärimmilleen väännettyjen desibelien voimalla tajuntaan.
Aleksanteri Suuren kohdalla olin niin häikäistynyt, että käänsin katseeni alas vasemmalle ohi kengän kärkieni ja odotin, kunnes sinfoniaorkesterin säestämä pahin mäiske oli ohi ja saatoin kuulla Bukefalos ratsun villin kavioiden kapseen kumisevan tannerta vasten. Humanistisen aatesumuni läpi en saattanut katsoa kuinka kyltymätön valtapyrkimys sai täyttymyksensä kerta toisensa jälkeen ja valloitetut kansat polvistuivat pelosta palmunlehviä heilutellen ja antoivat tietä "vapauttajalle".

Aikoinaan ennen ajanlaskumme alkua tuo nuori kaunis helleeni nousi ratsunsa selkään eväinä repussaan isänsä sotataito ja opettajansa Aristoteleen henkinen pääoma sekä äitinsä taikavoima, äitinsä, jota käärmeetkin tottelivat. Tämä yhdistelmä teki Aleksanterista maailmanhistorian ehkä kyvykkäimmän sotapäällikön.

Enteellisesti jo poikasena hän taltutti niin vikurin varsan, tulevan sotaratsunsa kuin myöhemmin kansat aina Attikan niemimaalta Indusjoelle. Vielä senkin tuolle puolen paloi halu, mutta taisteluissa vanhenneet joukot tekivät tenän.

Tällä kreikkalaisen maailman yhdistäjällä ja silloisen maailman valloittajalla oli paitsi palava halu laajentaa valtakuntaansa myös näky yhtenäisestä maailmanvallasta, missä kansat olisivat tasa-arvoisia ja kulttuurit vuorovaikutuksessa keskenään. Hänen ratsunjäljistään syntyikin jotain uutta, jossa oli jotain vanhaa kreikkalaista ja jotain valloitetuista Aasian maista. Syntyi hellenistinen kulttuuri. Hänen johtamistyyliään on analysoitu ja sovellettu oppikirjoiksi asti yli kahden tuhannen vuoden jälkeen, nyt kuitenkin maailman rahavirtojen valloittamiseksi.

Aleksanterilla oli taikavoima johdettaviinsa. Hänellä oli vuorenluja luottamus niihin ihmisiin, joiden kanssa oli tekemisissä. Luottamus oli sitä luokkaa, että hän saattoi juoda myrkytetyksi ilmoitetun maljan sen henkilön läsnäollessa, jonka ilmoitettiin olevan teon takana. Toisaalta hän saattoi äkkipikaistuksissaan käyttäytyä kuin despootti. Pienestäkin vastustuksesta saattoi henki mennä, sillä hyökkäys oli paras puolustus myös lähietäisyydellä.

Hän innosti joukkonsa surman suuhun ratsastaen edestakaisin joukkojensa edessä, puhui suuresta tarkoituksesta, kertoi muinaisten sankareiden rohkeudesta, puhutteli tuttuja kasvoja nimeltä. Epäröintiä ja heikkoutta ei saanut näyttää. Oli hyökättävä nopeasti ja säälittä. Hän halusi, että kansat hurraisivat hänelle vapauttajana eikä valloittajana.
Aggressiivisen johtamistyylin rinnalla hänellä oli myös humaanimpi puoli. Hän kohteli vihollisjoukkoja inhimillisesti sen jälkeen, kun valloitus oli tehty. Persian kuninkaan Dariuksen tyttäreltä hän kysyi kuinka tämä haluaisi itseään kohdeltavan, johon tytär vastasi: "Prinsessana", johon Aleksanteri : "Niin tapahtukoon".

Paljon myöhemmin oli tuleva maailmaan valloittaja, joka nousi aasin varsan selkään, jolla kukaan ei ollut aikaisemmin ratsastanut. Hänkin oli sanova "tapahtukoon Sinun tahtosi". Hänenkin jalanjäljissään on verta vuodatettu. Hänellekin kansa oli kerran heilutteleva palmunlehväoksia, mutta nyt ei pelosta, vaan ilosta ja riemusta. Häntä on ylistetty jo yli kaksituhatta vuotta vapauttajana ei valloittajana. Näin Aleksanterikin olisi halunnut itseään kohdeltavan.

Olkoonkin, että Aleksanteri Suuri on maailmanhistorian ehkä kyvykkäin sotapäällikkö ja valloittaja, niin senkö takia vain, että hänen ylivertainen sotataidollinen lahjakkuutensa pyrki saada toteuttaa itseään samalla tavalla kuin laulaja haluaa laulaa ja taiteellisesti lahjakas maalata tauluja. Hän tiesi paikkansa silloisen maailman valloittajana, mutta oliko hän suuri johtaja vai vain barbaarinen valloittaja?

Nykyinen maailmanvalloittaja USA tekee niin kuin tahtoo, kuten teki muinainen edelläkävijänsä Aleksanteri Suuri. Bukefalos-ratsukot vain ovat muuttuneet jyriseviksi peltilinnuiksi siivissään tuhoa kylvävä merkki ja tankit jauhavat miehitettyä maata siellä missä Eufrat ja Tigris ovat virranneet jo ajasta aikaan, juuri siellä missä Aleksanteri Suuri johti joukkojaan voitosta voittoon ja kysyi lempeästi Dareioksen tyttäreltä, kuinka hän haluaisi itseään kohdeltavan.

Näin taide, tässä tapauksessa, lehtikuva Delacroix'n maalauksesta Vapaus barrikaadeilla johdatteli ajatukseni aamutuimaan sotimisen verisille poluille. Näitä polkuja aloittelimme seuraamaan kauan sitten historian tunnilla puhki alleviivatun historian oppikirjamme Mantere-Sarvan sivuilla. Emme jaksaneet kiinnostua sotien syistä ja seurauksista ja veren roiskeesta, varsinkaan kun harmaa teksti ja mustavalkoiset kuvat olivat postimerkin kokoisia. Silti sieltä asti muistan tuon samaisen Ranskan vallankumousta esittävän maalauksen.

Kymmeniä vuosia myöhemmin opettajamme korostama historian tärkeys nousi elävästi mieleen Pariisin Pierre La Chaisen hautausmaalla. Siellä he olivat melkein kaikki, siihenastisen historian kuuluisat nimet. Laajempia historian tietoja olisi tarvittu. Hautapaaden nimi oli tuttu, mutta mitä saikaan aikaan tuo ja tuo nimi tässä maailmassa? Eugene Delacroix'n haudalla otin asennon, jonka muistin sieltä oppikoulunaikaisesta historian kirjasta, siitä pienen postimerkin kokoisesta, siitä kuinka vapaus johtaa kansaa nuoren naisen hahmossa käsi ylhäällä toinen rinta paljaana trigoloria heilutellen.
Vapaus johtaa kansaa - maalaus kuvaa sitä aikaa ja sotimisen tapaa, jolloin sapelit kalisivat ja veli kävi veljeä vastaan fyysisesti tasavertaisina kukin osapuoli oman asiansa oikeutuksen puolesta.

Nykyaikaisten sotakoneistojen rinnalla on toki vielä tallella barrikadien ja lähietäisyyksien strategiat. Vapauden kaipuu tai muu oman asian oikeutus vaatii yhä kovempia panoksia ja Aleksanterin rohkeutta. Davidit käyvät goljattejaan vastaan panokset vyöllä. Kivet nyt vähintään lentelevät kuten raamatun aikoina. Ei mitään uutta auringon alla. Vai onko sittenkin?

Onhan tässä maailmassa jo tehty verettömiäkin vallankumouksia. Niitä on tehty ruusuilla ja sametilla. Paratiisin ihanuuksien lupauksia ei niihin ole tarvittu. Ukrainassa on menossa oranssien nauhojen vallankumous vilpillisiä valtaan pyrkijöitä vastaan. Delacroix'n maalauksen teema toistuu. Kansa on noussut barrikaadeille, ripustanut mielipiteensä viiriksi hihaan tai otsaan, mutta ei ole provosoitunut kivien heittoon raskaammasta aseistuksesta puhumattakaan. Pienet ihmiset, tavalliset kansalaiset, eivät tyydy enää heiluttelemaan palmulehväoksia vilpillisille vallan tavoittelijoille.

Luther ei tarvinnut edes laajoja kansanjoukkoja, kun hän kävi yhden miehen taistoon silloista suurta maailman valtaa, katolista kirkkoa ja sen edustamaa mädänneisyyttä vastaan kauaskantoisin seurauksin. Hän puhdisti uskonnon kaupallisesta hapatuksesta teeseillään . Oman henkilökohtaisen uskonsotansa kautta Lutherille tuli kirkkaaksi se, että Jumalan ja ihmisen väliin ei välikäsiä tarvita. Armoa riittää kaikille. Enää meidän ei tarvitse lunastaa aneilla sielujemme pelastusta, mutta tämäkin taistelu maksoi verisen uhrin. Kansa nousi barrikadeille, jotta uusi pääsisi vanhan tilalle. Hengen miekka oli vahvempi kuin katolisen kirkon maallistunut valta. Sinapin siemenestä alkoi kasvaa puu, jonka oksilla suuret ihmisjoukot vielä tänä päivänä laulavat Hoosianna ensimmäisenä adventtina.
Apujoukkoja sen sijaan tarvittiin Normandiassa maailmansodan aikaisessa saksalaisten miehittämässä Ranskassa. Niitä tarvitsi koko Eurooppa silloin. Point du Hocin laakealla jyrkkärantaisella niemellä ratkaistiin Euroopan kohtalo tuolloin. Kerran tuolla samaisella jyrkkärantaisella niemellä viskelin kiviä Atlanttiin ja kertailin mielessäni historian läksyjä.
Sotamies Ryanin jalanjäljissä veri lainehti valkokankaalla ja käänsin katseeni toistamiseen alaetuviistoon kengänkärkieni ohi, kunnes pahin mäiske taustamusiikkeineen laantui. Muistin Rangers-museon hiljaiset amerikkalaiset vahanukkesotilaat, jotka nyt tuossa valkokankaalla heräsivät hetkeksi eloon ja huusivat äitiään kuolontuskissaan. Kaikki he olivat jonkun poikia, isiä, veljiä. He olivat tärkeitä ja suuria läheisilleen, mutta pieniä vallan näyttämöillä, pelkkiä nappuloita historian shakkilaudalla. Taistelun jälkeen Atlantin mainingit velloivat verensekaisena. Omaha Beach on nyt tämä Ranskan rannikon nimi.

Näillä Normandian historiallisilla kummuilla tajusin taas kerran historian läksyjen tärkeyden, kuten meille aikoinaan koulussa vanha opettajamme oli korostanut. Tuhansien valkoisten ristien meri mykisti kauneudellaan ja kauheudellaan. Sotamies Ryan, ainoa erään äidin neljästä pojasta voitiin pelastaa, mutta pelastajat uhrasivat itsensä.

Nostin katseeni kengänkärjistäni takaisin valkokankaalle. Oli nostettava, Aleksanterin rohkeudella. On katsottava rohkeasti eteenpäin kuten Luther vakaumukseensa luottaen ja on katsottava pientä ihmistä kuten sotamies Ryania. On uskallettava sitoa oranssi nauha otsaan ja on noustava aasin ratsaille Aleksanterin rohkeudella.

Kaija Kauppinen